Päivä 6: Sint Maarten / St Martin

Ensimmäinen Karibian saaripysähdys! Ja ilmatkin paranee: lämpötila oli jotain +27 luokkaa, ilma oli puolipilvinen ja tuuli on vielä normaalia kovempi, samoin kuten aallokko.

Laiturilla matkalla saarelle

Laiturilla matkalla saarelle

Sint Maarten on viehättävä, pieni saari, joka kuuluu EU:hun. Puolet saaresta kuuluu Hollannille (Sint Maarten) ja puolet Ranskalle (St Martin). Ranskan puolella kielenä on ranska ja valuuttana eurot, Hollannin puolella kielenä on englanti ja valuuttana Antillien guldenit (käytännössä molemmilla voi maksaa dollareilla). Saaresta tuhoutui joku 80-85% Luis-hurrikaanin kynsissä vuonna 1995, ja vaikka se on saatu pitkälti rakennettua jo uudelleen, hurrikaanin jäljet näkyvät vielä jollain tavalla. Vain joitakin taloja säästyi hurrikaanilta: mm. ensimmäisten joukossa 1800-luvulla rakennettuja taloja on vielä pystyssä, joskin hylättyinä.

Opas pitää iguaania, äiti syöttää

Äiti syöttää iguaania

Bernard’s tours, paikallinen ja kehuttu retkijärjestäjä, haki meidät ja parikymmentä muuta laivalaista suoraan satamasta, ja ajelimme iguaani-farmin kautta Ranskan puolelle kohti Orient-beachia. Iguaani-farmi oli oikeastaan hiekkainen lammenympäristö, jonne luonnonvaraiset iguaanit tykkäävät tulla paistattelemaan päivää. Iguaanit ovat toki myös oppineet, että saavat päivän mittaan rehuja turistioppailta, ja tulevat mieluusti paikalle. Iguaanit oli isoja, ja nähtiin myös valtavan kokoinen alfa-iguaani, joka tuntui vähän määrittelevän pienempien tahtia.

Äiti pitää kädessään jotain lieroa.

Äiti pitää kädessään jotain lieroa (ennen merisiili-insidenssiä).

Matkalla opas pysäytti meidät meren rannalle, jossa paikalliset olivat käyneet hakemassa merestä erilaisia mereneläviä: mm. kahta erilaista merisiiliä ja kotiloita vai mitä lie. Tässä vaiheessa saimme taas muistutuksen siitä, että äidillämme on normaalia huonompi matkustuskarma. Äiti nimittäin katseli toisen naisen kädessä ollutta merisiiliä, kun otus pörhisti piikkejään tai jotain vastaavaa, ja nainen pudotti merisiilin vaistomaisesti. No sehän tietenkin putosi äidin kädelle jättäen äidin sormiin veriset piikinreiät, joiden päissä oli jotain mustaa ainetta. Haavat kirvelivät meduusanpiston tyyliin, mutta oppaalla oli onneksi desinfiointilappuja ja tiesi kertoa, että pistot eivät ole vaarallisia. Eikä niistä vuotanut verta kuin ehkä pisaran per reikä, mutta käsi oli silti aika karun näköinen. Ja sanomattakin selvää, että kenellekään muulle ehkä noin 30 paikalla olleelle turistille ei käynyt mitään.

No sitten jatkettiin Orient-biitsille. Orient on kuuluisa siitä että sielä on sallittua ottaa aurinkoa yläosattomissa, ja osa biitsistä on kokonaan nudistirantaa. Meidän silmiin kumpaakaan ei kuitenkaan näkynyt, mutta toisaalta ehdimme pyörähtää biitsillä yhteensä vain tunnin verran. Pidempää aikaa ei siellä olisi tarvinnutkaan, sillä meri oli niin villinä, ettei uimisesta voinut edes haaveilla: aallot olivat isoja ja löivät vaahtopäinä rajusti rantaan, kastautuminen onnistui vain seisomalla aaltoja vasten.

Matka jatkui Ranskan puolen pääkaupunkiin Marigot:iin. Ranskan puolella oli kansallinen pyhäpäivä (Mardi Gras), joten kaupat eivät olleet auki, eikä näin ollen shoppailusta tullut paljoakaan mitään. Onneksi torilla oli kuitenkin matkamuistokojuja, ja niistämummi löysikin Järvenpään pikkumukuloille kesävaatetta.

Maho Beach - kuuluisa varoituskyltti

Maho Beach – kuuluisa varoituskyltti

Sen jälkeen suuntasimme ainakin minun eniten odottamaan paikkaan: Maho Beachille, Sunset Bariin, josta voi nähdä tosi lähietäisyydeltä lentokoneen laskuja ja nousuja. Maho Beach on ihan pieni biitsi, jonka erottaa yhdestä maailman lyhyimmistä kiitoradoista vain pienenpieni kapea tie. Lentokoneet laskeutuvat biitsin päältä, ja lähtevät koneet lähtevät perä lähes biitsissä kiinni. Laskeutuessaan koneet on ihan mielettömän matalalla biitsin kohdalla ja aiheuttavat mm. kovan ilmavirran biitsille ja tielle.

Maho Beachilla saatiin päivän toinen osoitus äidin huonosta matkustuskarmasta. Lounasaika alkoi olla jo takanapäin ja biitsille saavuttuamme äiti suuntasi lähimpään ravintolaan saadakseen nopeasti ruokaa. Minä ja J taas suuntasimme täyteenammutulta vaikuttavaan Sunset Bariin, josta saa myös ruokaa.

KLM 747 lähdössä.

KLM:n B747 lähdössä.

Tilasimme ruoat, söimme ne, hengailimme hetken ja äitiä & A:ta ei vieläkään näkynyt. Niinpä lähdin etsimään heitä: emme nähneet ihan suoraan mihin ravintolaan olivat menneet, joten lähdin kiertämään matkan varrella näkyneitä rafloja läpi. Ei löytynyt. Palasin Maho Beachille pohtimaan mitä tehdä, kun ei niillä ollut kännykkääkään mukana. Sitten lähdin uudelle kierrokselle ja löysin vielä yhden ravintolan – sieltähän äiti ja A löytyi. Odottivat edelleen ruokaa. Olivat siis nälissään päätyneet hitaimpaan mahdolliseen paikkaan, ja viettivät tunnin yhteensä 1,5h pituisesta pysähdyksestä odottaen ruokaa.

Air Francen 747 laskeutuu. Tarkkasilmäiset saattavat bongata tuttuja nuppineulanpäitä vedestä.

Air Francen A340 laskeutuu. Tarkkasilmäiset saattavat bongata tuttuja nuppineulanpäitä vedestä.

No, palasin Sunset Bariin ja melkein heti visiittini jälkeen äiti ja A olivatkin saaneet ruokansa ja tulivat meidän luoksemme. Hyppäsimme äidin kanssa uimaan vielä pikaisesti, ja satuimme olemaan vedessä kun Air Francen 747 laskeutui – aika huima kokemus! Tuntui siltä että lentokoneen ilmavirta olisi myös saanut aikaan ytympiä aaltoja, ja kun fiilistelimme koneen laskua selkä mereen päin, takaa tuli iso aalto ja yllätti meidät. Se oli lähinnä hauskaa ja hupaisaa, ja nauroimme kovasti veden heitellessä meitä. Siitä siis vielä selvittiin, mutta kahden seuraavan aallon ajan äiti yritti pestä hiekkoja pois jotta voitaisiin nousta, sillä seurauksella, että toikkaroi vedessä voimakkaiden aaltojen viemänä milloin mitenkin päin. Se näytti oikeasti aika pahalta ja sydän meinasi pysähtyä joka kerta kun en nähnyt äidin kasvoja, mutta helpotti aina kun näki että äiti lähinnä nauroi makeasti kuin lapsi aalloissa 🙂 työnsin äidin silti takaisin rannalle jotta isommilta vahingoilta säästyttäisiin.

Matkalla takaisin satamaan äiti huomasi, että aurinkolasit puuttuivat. Hetken pohtimisen ja etsimisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että aurinkolasit olivat narun päässä äidillä mukana vedessä, mutta aallot veivät ne mukanaan. No, onneksi veivät vain aurinkolasit 🙂

Sitten takaisin laivaan ja päivällisen kautta unille, tarkoituksena herätä Neitsytsaarilla.

Edit: Suorastaan häpeälliset virheet lentokoneiden tyyppimerkinnöistä korjattu. 🙂

Tämä kirjoitus on osa 9/13 sarjassa Florida & Karibia 2013