Jossain muualla

Kello on pian 3:30 paikallista aikaa, heräsimme hetki sitten (ilman herätyskelloa, se olisi soinut puolelta) ja tarkoitus olisi huristaa tämän aamun aikana Stuttgartista Hampuriin, viettää siellä muutama tunti ja sitten illaksi Travemündeen. Olemme siis matkalla kotiin, toissa-aamuna heräsimme vielä Marseillesta, eli varsin eteläisestä Ranskasta reilu tuhat kilometriä sitten.

Ainakin matkan raportoimattomista vaiheista ja osin myös aikaistettuun kotiinpaluuseen johtaneista syistä (meillä on kaikki ihan ok, ellei allekirjoittaneen nyt särkylääkkeillä kurissa pidettävää hammasta ja hieman diivailevaa autoa lasketa) viimeistään sitten kun olemme alkuviikosta kotosalla.

Alkuun välihuomautus: väliin jääneiden päivienkin raportit tulevat jossain vaiheessa kunhan ne ehditään kirjoittamaan.

Alkuperäiseen suunnitelmaan tehdyn muutoksen jälkeen tapahtuikin niin, että olimme Saas-Feessä toisenkin yön ja koska Nizzan hotellivarausta ei saanut siirrettyä päivällä eteenpäin pienen hotellin ollessa aivan täyteen bookattu, päätimme ajaa Alpeilta suoraan Nizzaan. Eilinen päivä meni siis ajellessa tuota hieman vajaan 500 kilometrin siirtymää pääosin Italiassa.

Lähdimme Saas-Feestä mukamas ajoissa, mutta kello olikin jo kymmenen kun ajelimme mutkatietä alaspäin. Sveitsin puolella matka sujui oikein hyvin, tiet olivat hyvässä kunnossa ja Simplonin solassa oli huomattavasti vähemmän mutkaista siksak-tietä kuin matkalla Lichtensteinistä Saas-Feehen. Solan korkein kohta oli muutaman metrin yli kahden kilometrin korkeudessa ja sieltä laskeutuminen Italiaan päin oli noin parinkymmenen kilometrin pituinen 10% alamäki jolla kaasua ei tarvinnut painaa kuin kaksi kertaa, eli oli varsin leppoisaa ajelua alaspäin.

Kun saavuimme taas Euroopan unionin rajalle, tiet muuttuivat kuin taikaiskusta ja totesimme että Italiassa tierahat ovat kortilla ellei yksityisiä, maksullisia moottoriteitä lasketa. Moottoritiemaksu San Remoon saakka oli 22,10 euroa, mutta sen maksoi mielellään kun vaihtoehtona olisi ollut vähintään kolme tuntia pidempi ajorupeama.

Lähdimme moottoritieltä San Remossa ja loppumatkan noin 70 kilometriä ajelimme rannan kylien ja kaupunkien läpi (tosin Monacon keskustan kiertäen) Nizzaan. Hetken itselleni puolitutuissa paikoissa pyörittyämme päätimme ajaa auton pari korttelia hotellista olevaan parkkihalliin ja raahauduimme kasseinemme hotelliin.

Majapaikkamme on pieni kahden tähden hotelli pari korttelia rantabulevardista ja meidät otettiin todella lämpimästi vastaan. Kaikki huoneet ovat katutasossa sisäpihalle ja meidän huoneemme ensimmäisenä aivan vastaanoton kohdalla. Vastaanotossa käytävät keskustelut kuuluvat siis suoraan huoneeseemme, mutta ainakin viime yönä ja tänä aamuna saimme nukkua aivan rauhassa. Kun hinta kuitenkin on kohdallaan, paikka tuntuu kyllä kansainvälisessä (eli englanninkielisessä) Tripadvisor-palvelussa saamiensa kehujen vertaiselta, hotelli on matkailijoiden tekemien arvioiden perusteella Nizzan ykköseksi arvosteltu.

Aiemmin en koskaan ollut tuntenut neljän tähden hotellissa oloani epämukavaksi. Nyt olen.

Asiat olisivat varmasti oikein hyvin jos olisin ollut kauluspaita päällä ja 30 vuotta vanhempi. Toki tiedossa oli jo valmiiksi, että Saas-Feen hotelli on hieman parempaa sorttia, mutta silti yllätys perillä oli melkoinen. Hotellin valintaan vaikutti se, että autottoman kylän rajalle jätetystä autosta ei tarvitsisi raahata matkatavaroita kovin pitkälle, joten valinta kohdistui neljän tähden Hotel Schweitzerhofiin joka muutamien muiden hotellien tavoin noutaa asiakkaansa sähköautolla perille.

Ensimmäinen hieman oudompi asia oli se, että itse johtaja tuli noutamaan meidät tavaroinemme. Hotellille päästyämme emme itse saaneet koskea laukkuihimme, vaan meidät paimennettiin suoraan sisään. Ehdimme juuri kävellä aulan puolelle kuin meitä vastaan tuli pirtsakka vastaanottovirkailija, joka ei millään suostunut siihen, että olisimme vain halunneet huoneeseen, vaan lähes puolipakolla tarjosi meille haluamaamme virvoketta. Kun juomat tulivat, meidät istutettiin aulan sohville, jossa saimme viiden minuutin esittelyn niin hotellista kuin koko kylästäkin.

Vielä hetken kivennäisvettä juotuamme meidät kierrätettiin ympäri hotellin yleisiä tiloja ja vasta sitten pääsimme opastettuina huoneeseemme, jossa laukut jo odottivat.

Nyt pitäisi keksiä miten huomattavan alipukeutuneena kehtaa lähteä etsimään ruokaa muualta kylästä…

Terveisiä Feldkirchistä. Tämä on suorastaan valloittava pieni kylä ihan läntisimmässä Itävallassa, Saksan, Sveitsin ja Liechtensteinin rajojen tuntumassa. Vietimme täällä viime yön, mutta valitettavasti Itävallan osalta kokemukset jääkin sitten tähän, sillä tästä matka jatkuu Sveitsin kautta Italiaan. Hotelliin en tosin tykästynyt (mm. yhtä aikaa meidän kanssamme sisätiloissa aterioivat pulu ja varpunen eivät kuulu suosikkiruokailuseuraani), mutta kylän kauneus kompensoi kyllä reippaasti.

Tänään olemme ensimmäistä kertaa ottaneet aamun aika rauhallisesti, koska tiedossa ei ole mitään aikatauluihin sidottua turisteilua. On ihan mukavaa blogailla, löhöillä ja lueskella hetki ennen kuin taas lähdetään tien päälle. Eilisestä eli päivästä numero seitsemän tulee varmaan tarkemmin juttua jossain vaiheessa.

Saksa on tähän asti ollut aika jännä kokemus. En koskaan ole kokenut kovin suurta viehätystä tai eksotiikkaa Saksaa kohtaan ja ennen reissulle lähtöä koin sen lähinnä läpikulkupaikkana. Nyt olen kuitenkin huomannut tykkääväni siitä, enkä niinkään matkakohteena vaan paikkana.

Saksassa kaikki toimii kovin samantyylisesti kuin Suomessa: junaliikenne toimii samoin (paitsi että junat ovat paremmassa kunnossa), liikennekulttuuri on kovin samanoloista (paitsi että jämäkämpää ja toimii paremmin), panttipullotkin ovat ihan samanlaisia. Saksassa on kuitenkin olo kuin kotona, ja voisin hyvin kuvitella itseni asumaan Saksaan, esimerkiksi Berliiniin. Leipzig ja Münchenkin tuntuvat kyllä kotoisilta, mutta en silti oikein pitänyt niistä kovasti.

Heckl oli tosi mukava ja siisti yöpaikka. Nukuimme siellä hyvät yöunet ja aamulla lähdimme matkaan kohti Ingolstadtin Audi Centeriä. Siellä oli paljon Audeja (yllätys, yllätys) ja mulle tuli kauhea autokuume. Toivottavasti pääsen siitä eroon, sillä keskustassa asuessa siitä autosta olisi lähinnä vain harmia.

Audi Centeristä lähdimme kohti Dachauta. Aiemmin olemme ajelleet aika paljon autobahnia pitkin, mutta nyt päätimme ajaa pikkuteitä eli maisemareittiä pitkin. Ylempänä Saksassa maasto oli aika pohjanmaalaista, mutta tässä vaiheessa alkoi jo olla selkeitä korkeuseroja ja näin ollen myös maisemat olivat aivan äärettömän kauniita. Harmi, että kauniin maiseman vangitseminen (etenkin autosta käsin) on käytännössä mahdotonta.

Olen halunnut päästä käymään keskitysleirillä siitä asti kun joskus yläasteikäisenä sain Anna Frankin ensimmäistä kertaa käteeni. Tänään se pitkäaikainen toive toteutui, kun menimme Dachaun keskitysleirin museoksi muunnetulla alueella käymään. Dachaun keskitysleiri on ainoa, joka oli pystyssä natsiajan alusta ihan loppuun asti.

Suuri osa alueen rakennuksista oli aikojen saatossa jo tuhottu, mutta suurin osa leiristä oli vielä pystyssä tai uudelleenrakennettu. Ehkä mieleenpainuvinta tuolla alueella oli suihkujen muotoon naamioitu kaasukammio, jota ei kuitenkaan koskaan otettu käyttöön, sekä krematorio, jonka uunit polttivat kerralla useita ruumiita. Ne jotenkin konkretisoivat kaiken leirillä tapahtuneen.

Viihdyimme keskitysleirin museossa sulkemisaikaan asti ja lähdimme sen jälkeen ajamaan kohti Münchenia. Tämän reissun tähänastisesti ehkä ikävin osa on se, että olimme puoliksi vahingossa unohtaneet varata hotellin Münchenista ennen kuin lähdimme liikkeelle. Ajattelimme, että siitä ei tule mitään ongelmaa, kun kyseessä on kuitenkin iso kaupunki. Eikä siitä varsinaisesti tullutkaan ongelmaa, mutta oli kovin epämukavaa ajella lähemmäs tunti ristiin rastiin Münchenin tukkoista keskustaa etsien parkkipaikkaa ja nettikahvilaa.

Lopulta kuitenkin löysimme molemmat, mutta siinä vaiheessa alkoi jo nälän ja ruuhkien takia molemmilla olla mieli vähän maassa. Buukkasimme itsemme sisään reissun jo toiseen Tryp-ketjun hotelliin, josta saimme “business”-luokan huoneen. Käytännössä huone on aika nuhjuinen, vaikka varustelua onkin vähän normaalia huonetta enemmän. Sänky on sohvasta ulos vedettävä kahden hengen peti, mutta eiköhän siinä yhdet yöunet nuku.

Yritimme äsken mennä hotellin ravintolaan syömään, mutta se oli täysin autio, vaikka katettu salaattipöytä kertoikin, että se todennäköisesti oli auki. Lähdimme kuitenkin metsästämään ruokaa ulkoa ja löysimme ihanan, puistoisan italialaisravintolan Ristorante IL Castagnon, jossa söimme ilahduttavan halvat mutta todella hyvät annokset. Jussi otti pihvin, joka oli lähes kaksi kertaa Suomessa totutun kokoinen, ja itse söin lasagnea muistaen taas miksi sitä ei sovi syödä ravintolassa: uunissa ollut tarjoiluastia on niin kuuma ja tekee ruuan niin kuumaksi, että syöminen on tosi hidasta puuhaa.

Tulimme juuri takaisin hotellille, ja kellokin alkaa jo olla nukkumaanmenon verran. Ehkä tässä joku ilta ehtisi vähän lepäilläkin, saa nähdä

Navigaattori ei muuten ole parhaimmillaan paikoissa, joissa on tiheään risteyksiä, vaikka se maantiellä onkin voittamaton. Tänään Münchenin keskustassa navigaattori ei meinannut pysyä perässä, josta syystä ajoimme muutaman kerran väärään paikkaan, ja jokusen kerran se yritti ohjata meitä harhaan vaihtamalla reittiä ihan randomisti.

Erittäin mukavasti sujuneen eilisen jälkeen päädyimme lopulta viettämään tämän päivän Leipzigissä. Antje joutui olemaan päivän töissä mutta Chris oli saanut maanantain vapaaksi, joten vietimme päivän hänen kanssaan.

Päivän ohjelmassa oli ensimmäinen vierailu saksalaisessa kaupassa, Aldissa, josta ostimme mukaan muun muassa prepaid-kännykkäliittymän halvemman mobiili-internetin houkuttelemina, sekä vesipullon, jonka sisältö maksoi 19 senttiä, mutta itse pullosta piti maksaa 25 sentin pantti.

Kaupasta suunnistimme noin kilometrin päässä keskustasta olevaan eläintarhaan, joka olikin varsin piristävä kokemus. Korkeasaari kalpenee vertailussa joka suhteessa, erityisesti apinalaakson osalta. Lisäksi Leipzigin eläintarhassa oli erityinen savannialue, jossa käyskenteli seeproja ja kirahveja, ja jonne pystyi helposti katselemaan vieressä olleen varsin kookkaan ravintolan katetulta terassilta. Eläintarhassa on myös mm. norsuja, sarvikuonoja sekä leijonia.

Olimme aiemmin varanneet suhteellisen edullisen hotellin Nürnbergin keskustasta, mutta ensinnäkin lauantaina ensimmäisen kerran uutisoidun Nürnbergissä todetun lintuinfluenssatapauksen ja toisekseen ajanpuutteen vuoksi päätimme jättää kaupungin kokonaan väliin ja etsin Chrisin tietokoneella majapaikkaa reittimme varrelta jostain seuraavan päivän ensimmäisen kohteen, Ingolstadtissa sijaitsevan Audi Forumin, läheltä.

Lopulta hieman yllättävästi Via Michelin auttoi, ja löysin useampiakin potentiaalisia majapaikkoja hyvin kohtuullisiin hintoihin. Lopulta valitsimme Enkering-nimisessä paikassa sijaitsevan hotelli/gästhaus Heckl:n, jonka varaamisessa ja aukioloaikojen selvittämisessä Chris sitten ystävällisesti avusti. Kuitenkin vajaan kolmen tunnin ajomatka Leipzigistä etelään tarkoitti sitä, että arvioitu saapumisaikamme yöpaikkaan oli kymmenen-yhdentoista aikaan, joten piti varmistaa että majapaikkaan pääsee vielä niin myöhään. Koska kaikki onnistui nappiin ja hotellissa tiedettiin odottaa kahta suomalaista, päätimme tehdä varauksen ja katsoa mitä tuleman pitää.

Loppupäivän suunnitelma ennen lähtöämme oli odottaa Antjen paluuta töistä ja sen jälkeen lähteä heidän autollaan paikallisen järven rantaan matkalta ostettujen dönerien kanssa. Järvi itsessään on peruja ajoilta, jolloin Leipzigin lähellä louhittiin hiiltä valtavissa avokaivoksissa luonnon kannalta hyvin lohduttomin seurauksin. Saksojen yhdistyttyä asioille alettiin kuitenkin tehdä jotain ja kaivoskuopat on nykyään maisemoitu ja täytetty vedellä muodostaen kerrassaan mahtavan vapaa-ajanviettopaikan.

Päästyämme rannalle katselimme horisontissa uhkaavia pilviä kun Antje meni pikaisesti uimaan ja me muut aloitimme yhdistetyn lounaan ja päivällisen syömisen. Kun me muut olimme saaneet syötyä loppuun, saderintama alkoi jo lähestyä ja ehkä viitisen minuuttia myöhemmin alkoi ensin hieman tihuttamaan vettä ja hieman myöhemmin aivan uskomattoman voimakas tuuli. Jätimme rannalla istumisen siihen, pakkasimme tavarat pikaisesti ja lähdimme takaisin Leipzigiin.

Käytyämme pikaisesti jonkun Leipzigin tienoilla 1800-luvulla käydyn sodan muistomerkillä suunnistimme kohti keskustaa ja rautatieasemalla erosimme oppaistamme hakeaksemme tien toisella puolella olevasta hotellista automme ja lähdimme matkaan kohti etelää.

Muutaman kymmenen kilometrin autobaanalla ajamisen jälkeen totesimme hyvin konkreettisesti mitä Chris tarkoitti sanoessaan polttoaineen olevan autobaanojen varsilla olevilla huoltoasemilla kalliimpaa kuin muualla, diesel maksoi nimittäin A9:n varrella Osterfeldissä olevalla Shellillä 1,28 euroa per litra kun se Leipzigissa näytti olleen noin 15 senttiä halvempaa.

Muuten ajomatkalla ei tullut mitään yllätyksiä, ellei selkeästi muuttunutta maisemaa lasketa. Kun kaikki aikaisemmat kokemuksemme Saksasta olivat varsin tasaisia, matkalla etelään maisema muuttui selkeästi mäkisemmäksi ja autobaanakin mutkaisemmaksi.

Kiitos hollantilaissyntyisen TomTom-navigaattorimme yöpaikkakin löytyi helposti ja ainakin toistaiseksi on ollut erittäin positiivinen yllätys – kunnollinen raportti tulee myöhemmin.

Tänään tosiaan sitten suunnattiin aamuvarhaisella Berliiniin, joka osoittautui molempien yllätykseksi varsin hienoksi kaupungiksi.

Kunhan saimme itsemme hereille puoli seitsemän aikoihin, pakollisten aamuvalmistelujen jälkeen kello olikin jo noin 20 yli kun pääsimme alas aamupalaa syömään. Koska oli normaali-ihmisille luonnoton aamiaisaika, koko aamiaistila oli tietenkin täynnä vanhuksia joten syötävän keräily osoittautui hieman aikaavieväksi, etenkin kun paikka oli tuntematon.

Lopulta aamupala jäi varsin vähäiseksi, kun olikin jo pakko kiirehtiä huoneeseen tekemään loput lähtövalmistelut ja tavata hotellin edessä Chris, joka saksalaisella täsmällisyydellään joutui odottamaan meitä hieman myöhässä olleita turisteja.

Antje oli mennyt etukäteen tien toisella puolella olevalle asemalle ostamaan viikonloppulippua, jolla koko porukkamme olisi saanut 33 euron hintaan matkustaa vapaasti ympäri Saksaa lukuunottamatta nopeimpia ICE-junia. Koska käytimme Berliinissäkin liikkumiseen hyvin paljon paikallisia S-junia, lipun hinta-laatusuhde oli kerrassaan erinomainen vaikka emme mihinkään pidemmälle lähteneetkään. ICE-junalla matka Leipzigistä Berliiniin olisi toki ollut noin reilusti nopeampi (kaksi ja puoli tuntia vs n. tunti), mutta hintakin olisi ollut aivan omaa luokkaansa, 38e/henkilö/suunta.

Leipzigin asema on siitä erikoinen, että se on vielä jonkin aikaa muistaakseni Euroopan suurin rautatieasema, josta lähtee raiteita vain toisesta päästä – eli Leipzigiin tulevat junat lähtevät asemalta aina takaisin tulosuuntaansa. Tilanne muuttunee muutaman vuoden sisällä kun nyt siellä-täällä kaupungissa näkyvät “Leipzig City Tunnel”-projektin työmaat valmistuvat ja jokin paikallisjuna tms. pystyy jatkamaan matkaansa asemalta myös toiseen suuntaan.

Ylipäätään näkemämme rautatieasemat – niin Leipzigin ja Berliinin päärautatieasemat, kuin myös Berliinin paikallisasemat – olivat aivan eri luokkaa kotimaisten versioiden kanssa. Siinä missä pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä on haastavaa löytää edes lippuautomaattia, Berliinissä asemilla oli pääsääntöisesti useita kauppoja ja ravintoloita sekä erilaisia virvokkeiden ja leivonnaisten tms. myyjiä laitureilla olevissa kojuissa tai kioskeissa.

Päärautatieasemat taas muistuttavat lähinnä kauppakeskuksia – Berliinin päärautatieasema oli ainakin kauppojen ja ravintoloiden määrällään (luultavasti myös kooltaan) Kampin kauppakeskusta suurempi ja junia kulki aseman läpi kahdessa kerroksessa. Myös Leipzigin asema hakkaa useimmat suomalaiset kauppakeskukset mennen tullen.

Berliinissä kiertelimme keskustaa ristiinrastiin jopa niin paljon, että pari paikallisasemaa tuntui oikeasti tulevan tutuksi ja edestakaisin suhaaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Heinille suurin kiinnostuksen aihe oli nähdä Berliinin muurista jäljellä oleva pätkä ja itse muistin kesken päivää, että koska olemme Hard Rock Café -kaupungissa, on päästävä ostamaan shottilaseja kuten muutamasta muusta aiemmasta lomakohteestani.

Päivän mittaan kiertelimme ympäri kaupunkia kävellen ja yhdessä vaiheessa eksyimme varsin insinöörimäiseen italialaistyyliseen Vapiano-nimiseen ravintolaan, jossa ensinnäkin jokaiselle sisääntulijalle annettiin oma älykortti, jolle ruoat ja juomat myyntipisteissä “kerättiin” ja joka sitten poistuessa annettiin kassalle ja maksettiin lasku.

Toinen hilpeyttä herättänyt ilmiö kyseisessä ravintolassa oli ainakin pizzan tilaajille tilaushetkellä annettu “hakulaite”, jonka keittiöhenkilökunta aktivoi kun tilattu pizza oli valmistumassa, joten se alkoi surista ja vilkkua punaisena, jotta asiakas voisi käydä hakemassa pizzansa myyntipisteestä. Itsepalvelu ja hieman linjastomainen asiointitapa ei haitannut lainkaan, koska ruoka oli kaikkien mielestä kerrassaan loistavaa ja hyvin kohtuullisen hintaista.

Katsottuani netistä aamulla ennen lähtöä Berliinin säätä, joka lupaili mahdollisia
sadekuuroja ja pilviä, emme osanneet varautua aurinkoon. Päivä oli lopulta varsin suurelta osin aurinkoinen ja välillä jopa tukahduttavan kuuma, myös pilvien peittäessä auringon ja tuulen voimistuessa, joten
niinpä me molemmat paloimme ainakin kasvoista. Tuota tosin saatoi hieman edesauttaa kävelystä väsyneiden jalkojen lepuuttamiseksi iltapäivällä jokilaivan yläkannella tehty tunnin sightseeing-risteily, jonka aikana aurinko taisi olla pilvessä vain muutaman minuutin.

Paluumatka tapahtuikin sitten härvelillä, jollaista Suomessa ei vielä toistaiseksi ole nähty: junalla, jota operoi paikallisen VR:n (Die Bahnin eli DB:n) sijaan kilpaileva liikennöitsijä, Connex-konserniin kuuluva Interconnex.

Juna oli vain noin parikymmentä minuuttia DB:n nopeaa ICE-junaa hitaampi mutta hinta oli puolet halvempi, eli 20e/henkilö/suunta. Toki olisimme tulleet jo ostettua lippuamme hyödyntäen hitaammilla paikallis- ja paikallispikajunilla takaisin, mutta tosiaan jostain syystä niitä ei juuri sunnuntaisin kulje.

Perillä Leipzigissa haimme paikallisesta kebab-pizzeriasta “dönerit”, eli käytännössä pita kebabit ja kävelimme melko lähellä olleelle aukiolle syömään niitä ja vertailemaan Suomen ja Saksan hintatasoa, ruoka-annos nimittäin maksoi kaksi ja puoli euroa, eli ainakin puolet vähemmän kuin Suomessa. Ylipäätään ruoka tuntuu olevan selkeästi halvempaa, mistään paremmasta suomalaisesta italialaisravintolasta ei saa Margherita-pizzaa viidellä ja puolella eurolla tai rucola-parmesaani-pizzaa euroa kalliimmalla.

Ilta huipentui pienellä täynnä ravintoloita, kahviloita ja pubeja olleella kävelykadulla juotuihin drinkkeihin, jonka jälkeen palasimme hotellille arviolta noin 8-9 tunnin kävelyn ja seisoskelun jälkeen melkoisen puhki uupuneina.

Eilen oli ensimmäinen varsinainen puuhailupäivä. Aamulla heräilimme Wolfsburgissa ja menimme Autostadtiin, volkkarin autoteemaiseen kylään, jossa oli ainakin paljon autoja. Retken kohokohta oli ehdottomasti Lamborghinit, joita siellä oli näytillä muutama. Paikalla oli myös Lamborghini-show, joka oli sitten tietenkin pakko nähdä. Show oli kylläkin melkoinen floppi ja pettymys. Siinä mentiin pieneen huoneeseen katsomaan Lamborghinia, joka oli sidottu seinälle ja laitettu kaltereiden taa. Auto ei missään vaiheessa ollut edes käynnissä, mutta kovaäänisistä tuli auton ääniä feikkaamaan, että se muka olisi käynnissä. Valoefekteillä auto saatiin näyttämään vähän erilaiselta ja tsum, se oli ohi. Olisivat nyt edes näyttäneet Lamborghinin vauhdissa.

Wolfsburgista ajelimme Leipzigiin, jossa tapasimme illansuussa vanhan vaihtoaikaisen kaverini Chrisin vaimokkeensa Antjen kera. Grillailimme ja tutustuimme paikallisiin oluisiin heidän kotonaan, ja oli tosi mukavaa, kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan. Leipzigissä on kuulemma liikaa asuntotarjontaa ja tästä syystä asuminen on halpaa. Heillä oli aivan upea kaksikerroksinen kerrostaloasunto kattoterassin ja -ikkunoiden kera, eikä maksa enempää kuin normikaksio Helsingissä. Kelpaisi.

Tänään lähdemme Chrisin ja Antjen johdolla päiväksi Berliiniin. Menemme junalla ja koska päivän ainoa hidas ja halvempi juna menee 8:11, olemme pirteinä jo hereillä valmistautumassa päivään. Takaisin tullaan sitten jossain vaiheessa iltaa.

Eilinen, eli matkapäivä 2, oli ensimmäinen ajopäivä ja kuin päivän kruunatakseen Hannoverin jälkeen Berliiniin vievällä moottoritiellä oli totaalinen “Stau” eli lähes paikallaan pönöttävä kilometrien mittainen ruuhka – vielä yhdentoista aikaan illalla. Pari kilometriä puolessa tunnissa edettyämme teimme päätöksen lähteä pikkuteille ja kiersimme n 20 kilometriä pidemmän reitin Wolfsburgiin johon pääsimme hieman puolen yön jälkeen.

Karttakin on tulossa kunhan tekniset esteet saadaan ratkaistua, tätä kirjoitetaan jo seuraavasta pysähdyspaikasta eli Leipzigista, tuossa välillä ehdittiin jo käydä ns. Volkkari-maassa, eli Volkswagenin tehtaan yhteydessä olevassa Autostadt-teemapuistossa. Noistakin lisää myöhemmin.